Miten puhumattomat asiat perheessä voi vaikuttaa omaan elämäntarinaan?

Asiat joista ei puhuta, ei silti lakkaa olemasta. _AjatusHerättämö

Puhumattomat asiat voivat jäädä meidän mieleen kysymyksinä ja suruna siitä, kuinka vähän omasta ja vanhempien elämästä tietää. Monella on halu kuulla enemmän, mutta perheessä ei ole totuttu puhumaan, varsinkaan henkilökohtaisista asioista. Siksi keskustelun aloittaminen voi tuntua vaikealta. Voi myös herätä pelkoa siitä, millaisia tunteita keskustelu voi herättää itsessä tai vanhemmassa. Tämä on usein syy, jonka vuoksi omaan historiaan liittyvät keskustelut jää käymättä. 

Psykoterapiatyössäni kuulen usein lauseen: "ei meillä ole koskaan puhuttu näistä asioista." Näillä asioilla tarkoitetaan tavallisesti vanhempien omaa lapsuutta ja elämää ennen kuin heistä tuli vanhempia. Moni kyllä tietää vanhempien työpaikan, suvunjäsenet ja muutaman lapsuus muiston, mutta vanhempien henkilökohtainen elämä, tunteet ja kokemukset on jääneet puhumatta.

Joskus tähän kiinnostukseen vanhemman elämäntarinaa kohtaan voi liittyä myös kaipuuta läheisempään yhteyteen vanhemman kanssa. On myös tavallista, että vanhemman kanssa on ehkä puhuttu kuulumisista, mutta ei siitä, miltä elämä on tuntunut. Aikuisena voi huomata toivovansa, että oppisi tuntemaan oman vanhempansa myös ihmisenä. 

Miksi keskustelun aloittaminen voi jännittää?

Jos perheessä ei ole ollut puhumisen kulttuuria, asioiden puheeksi ottaminen voi tuntua vaikealta ja useinkaan ei edes tiedä, mistä aloittaisi. Menneisyyteen voi liittyä myös erilaisia tunteita herättäviä muistoja ja asioita. Ja jos perheessä ei ole opittu näyttämään tunteita, niiden mahdollinen esiin nouseminen voi nostaa kynnystä edes aloittaa keskustelua. 

Vanhempi on voinut myöskin ajatella, että menneisyyden asiat ja hänen elämänsä ei kiinnosta lasta. Aikuinen lapsi taas ei ole kysynyt, koska on ajatellut, että sille on syynsä, miksi vanhempi ei ole elämästään halunnut puhua, tarkistamatta kuitenkaan syitä puhumattomuuden taustalta.

Vaikenemiseen voi liittyä suojelemista 

Puhumattomuus ei myöskään tarkoita välinpitämättömyyttä. Joskus vanhempi on ajatellut suojelevansa lasta jättämällä vaikeat asiat kertomatta. Taustalla voi olla myös vanhemman oma suojautumisen tarve. Omista kokemuksista puhuminen voi herättää surua, häpeää tai pelkoa, jota ei halua tai osaa kohdata ja käsitellä. 

Voi myös olla niin ettei vanhemmalla ole ollut koskaan ketään, jonka kanssa puhua ja käsitellä menneisyyden tapahtumia. Tai ei ole edes sanoja tapahtumille. 

Tavallisin ajatus ihmisillä kuitenkin taitaa olla se, että menneet kannattaa jättää menneiksi. Elämä on jatkunut, eikä vanhoihin asioihin palaamiselle ole nähty syytä. 

Aikuisen lapsen näkökulmasta asiat voi kuitenkin tuntua tärkeiltä. Etenkin silloin, kun hän yrittää ymmärtää omaa taustaansa ja sitä, millaisessa ympäristössä kasvoi. 

Vanhemman halu suojella ja aikuisen lapsen halu tietää voivat olla olemassa yhtä aikaa. Eikä kumpikaan osaa sanoa tätä toiselle. 

Menneisyys vaikuttaa myös puhumiseen

Jokaisessa perheessä on myös opitut tavat siitä, mistä puhutaan ja mitä pidetään omana tietona. Näiden tapojen taustalla on usein tiedostamattomia malleja, jotka ulottuvat kauas ennen omaa syntymäämme. 

Erityisesti sota, menetykset ja raskaat elämäntilanteet ovat voineet jättää jälkeensä surua ja pelkoa, joiden käsittelemiseen ei ole ollut riittävästi tukea. Etenkin jos näihin kokemuksiin on liittynyt häpeää tai huolta perheen maineesta, niiden kertominen on voinut tuntua erityisen vaikealta, jopa mahdottomalta. 

Laurénin ja Malisen (2021) tutkimuksessa häpeä ja sen pelko nousivat esiin sodanjälkeisten suomalaisten perheiden vaikenemista ylläpitävinä tekijöinä. Vaikeat kokemukset jäivät usein kodin seinien sisälle ja erityisesti lasten yksin kannettaviksi. Pääset lukemaan tutkimuksen TÄSTÄ.

Kun henkilökohtaisista kokemuksista ei ole omassa lapsuudessa puhuttu, niiden jakaminen voi tuntua vieraalta myöhemminkin. Vanhempi ei ole ehkä saanut kokemusta siitä, että vaikean tunteen äärelle voi pysähtyä yhdessä ja kertominen voi tuoda myös lohtua. Omassa perheessä vaikeneminen saattaa siksi jatkua.

Meidän on kuitenkin hyvä muistaa, että kaikkien perheiden puhumattomuus ei johdu samoista asioista. Sotien jäljet ovat yksi osa Suomalaisten perheiden historiaa, mutta kaikkea puhumattomuutta ei kuitenkaan voi selittää sodilla. Myös monet muut tekijät ovat voineet vaikuttaa siihen, miten läheisten kanssa puhutaan.

Esimerkiksi joissakin kodeissa on opittu, että omat murheet pidetään itsellä. Kuitenkaan niistä puhumattomuus ei poista murheita vaan ihmisen kokemus tarvitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi, jotta se voi integroitua osaksi omaa tarinaa. 

Välittäminen ei ole aina ilmennyt sanoina

Monessa suomalaisessa perheessä rakkautta ja välittämistä on osoitettu tekemällä. Lapsista on huolehdittu, ruokaa laitettu ja toimeentulon eteen tehty työtä. Moni kertookin terapiassa, että lapsuudessa oli paljon hyvää: koti, puhtaat vaatteet ja mahdollisuus harrastaa. Tämä kaikki on ollut tärkeää huolenpitoa.

Samalla kuitenkin on voinut jäädä puuttumaan mahdollisuus puhua siitä, miltä elämä tuntuu. Arjen tarpeista on huolehdittu, mutta surun, pelon tai pettymyksen kanssa on saattanut jäädä yksin. Myös vanhempien kokemukset ovat voineet jäädä etäisiksi, jos omista ajatuksista ja tunteista ei ole ollut tapana kertoa.

Kun vaikeaa oloa ei ole opittu jakamaan toisen kanssa, sitä on voitu yrittää helpottaa muilla tavoin. Joku on oppinut pärjäämään yksin ja piilottamaan tarpeensa. Toinen on pitänyt itsensä jatkuvasti kiireisenä, jotta kipeiden asioiden äärelle ei tarvitsisi pysähtyä. Joillekin helpotusta ovat tuoneet päihteet.

Tällaiset keinot ovat voineet auttaa selviytymään silloin, kun muuta tukea ei ole ollut saatavilla. Pitkällä aikavälillä niistä voi kuitenkin seurata uupumusta, yksinäisyyttä ja vaikeuksia ihmissuhteisiin.

Oman taustan tutkiminen voi auttaa tunnistamaan sekä perheessä ollutta välittämistä että asioita, joiden kanssa jäänyt ehkä liian yksin. Samalla voi ymmärtää paremmin omia selviytymistapojaan ja pohtia, mitkä niistä tukevat hyvinvointia tänään ja minkä rinnalle tarvitsisi ehkä jotain uusia keinoja. 

Lue myös: Vanhemman tunnetaidot ovat avain lapsen tunnetaitojen tukemiseen 

Itsen ymmärtäminen voi syventyä  

Kun ikää tulee, niin oma menneisyys alkaa usein kiinnostamaan uudella tavalla. Vanhemmaksi tuleminen, läheisen menetys tai muu iso elämän muutos voi tuoda oman lapsuuden lähemmäksi. Myös omassa psykoterapiassa syntyy usein tarve ymmärtää omaa historiaa. Kun tutustuu omiin tunteisiinsa ja toimintatapoihinsa, kiinnostuu helposti myös niiden tautoista. Mistä olen oppinut ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla?

Vanhemman kertomus varhaislapsuuden tapahtumista ja vaiheista voi tuoda tietoa, jota ei aiemmin ollut. Psykologiassa puhutaan kertomuksellisesta identiteetistä: kehittyvästä elämäntarinasta, jonka avulla ihminen yhdistää menneisyyttään, nykyhetkeään ja tulevaisuuttaan. Se voi auttaa kokemaan jatkuvuutta eri elämänvaiheiden välillä. McAdams ja McLean (2013) ovat tutkineet miten narratiivinen elämäntarina antaa elämälle jonkinasteista yhtenäisyyttä ja tarkoitusta. Voit lukea McAdamsin ja McLeanin tutkimuksesta lisää TÄÄLTÄ.

Erilaiset muistot saa tilaa

Vanhempien tai vanhemman kanssa keskusteleminen ei tarkoita, että yhteisestä menneisyydestä pitäisi syntyä samanlainen kertomus. Sama elämänvaihe on voinut näyttäytyä lapselle ja aikuiselle hyvin eri tavoin. Joten toisen muistoa ja kokemusta voi kuunnella luopumatta omasta kokemuksesta. Uusi tieto voi auttaa ymmärtämään myös omaa vanhempaa paremmin, mutta se ei poista omia tunteita ja kokemuksia. 

Keskustelu voi myös herättää ristiriitaisia tunteita. Asioihin ja elämäntarinaan voi liittyä myös paljon surua ja pettymystä. Näitä tunteita on myös lupa tuntea ja tarvittaessa käsitellä terveydenhuollon ammattilaisen kanssa, jos lähipiirissä ei ole ketään, jonka kanssa näistä tunteista puhua. 

Kun keskustelu on vielä mahdollista

Moni ajattelee puhuvansa vanhempansa kanssa joskus myöhemmin, mutta arjen kiireen keskellä tällaiset keskustelut usein siirtyvät, varsinkin jos niiden aloittaminen jännittää. 

Myös vanhemman ikääntyminen voi herättää huomaamaan, että mahdollisuus kuulla hänen muistojaan ei ole rajaton. Jos vanhempi on elossa ja pystyy vielä keskustelemaan niin kannustan sinua käymään näitä keskusteluja nyt, jos se vain muuten on mahdollista. 

Kaikkien vanhempien kanssa puhuminen ei kuitenkaan ole mahdollista syystä tai toisesta. Silloin omaa historiaa voi lähestyä myös muiden läheisten ja esimerkiksi valokuvien (jos niitä on) kautta. Ja joskus vain on niin ettei me pystytä täyttämään omaa elämäntarinaa täydellisesti ja siihen jää aukkoja. Silloin jää vaihtoehdoksi hyväksyä nämä aukot osaksi omaa elämäntarinaa. 

Kaipuusta syntyi Täydentyvä tarinani -tuote

Täydentyvä tarinani: 50 kysymystä keskusteluun vanhempien kanssa syntyi psykoterapia-asiakkaideni tarpeesta tietää enemmän omasta ja vanhempiensa elämästä. Monella on kiinnostusta ja kaipuuta puhua vanhempiensa kanssa, mutta se, miten aloittaa keskustelu, tuntuu usein liian vaikealta. Täydentyvä tarinani -kysymysten kautta voi keskustelun aloittaminen olla helpompaa. 

Esimerkkejä, miten voi esitellä asian vanhemmalle:

"Hei, törmäsin tällaiseen tuotteeseen ja ajattelin, että me voisimme jutella näistä asioista sinun kanssasi".

"Olen miettinyt omaa lapsuuttani ja myös sitä millainen sinun lapsuutesi on ollut. Löysin tällaisia kysymyksiä, joiden avulla voitaisiin keskustella menneistä asioista. Haluaisitko puhua niistä minun kanssani?".  tai "Katsotaanko yhdessä millaisia kysymyksiä täällä on?"

Täydentyvä tarinani -kysymyksiä voi kysyä yhdeltä vanhemmalta tai molemmilta yhdessä. Kysymyksiä voi myös soveltaa, jos on kasvanut yksinhuoltaja perheessä. Kaikkia kysymyksiä ei tarvitse käydä läpi vaan voit valita kysymykset, jotka tuntuvat sinusta luonteville kysyä. 

Oman taustan tutkimiseen voi liittyä paljon enemmän kuin vain tiedon saamista. Siinä voi olla mahdollisuus lähentyä vanhemman kanssa, ymmärtää ja kuulla ehkä jotain, joka on ollut vuosia puhumatta. 

Parhaimmillaan keskustelusta syntyy merkityksellinen yhteinen hetki. 

Löydät Täydentyvä tarinani -tuotteen TÄÄLTÄ! 

Lähteet:

Laurén, K., & Malinen, A. (2021). Shame and silences: Children’s emotional experiences of insecurity and violence in postwar Finnish families. Social History, 46(2), 193–220. https://doi.org/10.1080/03071022.2021.1892314

McAdams, D. P., & McLean, K. C. (2013). Narrative identity. Current Directions in Psychological Science, 22(3), 233–238. https://doi.org/10.1177/0963721413475622